Filosofian, tieteen ja kansansivistyksen perhekriisi

Jussi Ahlrothin Helsingin sanomien artikkeli 6.2.2021 Ihmiselämän syvällisten kysymysten pohtiminen on valunut filosofeilta self help-kirjoihin ja luonnontieteisiin – ”Meidän pitäisi palata totuuden voimaan,” on elävöittänyt keskustelua filosofian tilasta, tasosta ja tarkoituksesta.

Jo pitkään mielessäni pyörinyt aihe filosofian tilasta 2000-luvulla sai tuon loistavan artikkelin  myötä, kaikessa kiteytetyssä monipuolisuudessaan, virkistävää lisäpotkua omiin pohdintoihini. Tosin hämmennystä filosofisen ammattikunnan keskuudessa virinneessä keskustelussa aiheutti hyvinkin epäfilosofinen, populaarisen, ajattelua virittävän kirjallisuuden alentava arvostelu. Väkisinkin mieleeni nousee sana ylimielisyys. Onko filosofia nostanut itsensä jonnekin akateemiseen linnakkeeseen, jonne ei rahvaalla ole asiaa? Mihin on hävinnyt Sokrateen perintö ja filosofian yhteiskunnallinen tehtävä?

Toinen kysymys, joka nousi esille, oli koulutuksen ja tittelin luoma auktoriteettiajattelu. Mahdollistaako koulutustaso, miltä tahansa osa-alueelta, ottamaan uskottavasti kantaa liki pitäen mihin tahansa aiheeseen? Toisaalta, miksi filosofinen ajattelu pitäisi olla vain ammattifilosofin etuoikeus? Eikö ammattifilosofin tehtävä ole juuri opettaa ehdoitta filosofiaa eteenpäin, jotta ihmisillä olisi kyky opetella ajattelemaan, koulutustaustastaan tai osaamisalueestaan riippumatta? Onko asioita laajasti, ilman rajoja pohtiva filosofia asettanut kuitenkin rajat, kuka saa ajatella ja mitä, ja onko se uskottavaa? Olen kuitenkin myös vahvasti sitä mieltä, että koulutus ja oppiarvo ei tee kenestäkään automaattisesti taitavaa tai ammattitaitoista. Maailma muuttuu ja koulutuksetkin vanhenevat. Parasta ammattitaitoa on jatkuva opiskelu ja sopeutuminen jatkuvaan muutokseen sekä kehitykseen, myös filosofian saralla.

Onko tiede filosofialle uhka vai mahdollisuus?

Yksi jutun mielenkiintoinen ydin on luonnontieteiden, omien sanojeni mukaan ilmaistuna, ehkä jonkinlaisessa ylivallassa. Viekö ’kaiken selittävä’ luonnontiede perinteisiltä filosofian kysymyksiltä pohjan? Pelkääkö rakkausfilosofi, että rakkaudellekin määritellään kohta kemiallinen kaava, joka vie häneltä apurahat?

Ymmärrän, että historian lahjetta puristava, vanhan kansan filosofi saattaa nykytilanteessa ahdistua. Oma näkökantani on, että esimerkiksi aivotutkimus on huikea edistysaskel, joka auttaa ja kulkee käsi kädessä monien filosofisten kysymysten sekä tutkimusten tukena. 

Joskus nuorena ajattelin, että filosofia ja kulttuuri ovat ikään kuin ihan ok harrastuksia, jotka eivät tuota mitään ja luonnontieteet ovat faktaa, johon yhteiskunnan varat pitäisi keskittää. Olin silloin nuori ja naiivi. Tosin samaa, vastakkainasettelun lemuista keskustelua käydään näköjään vielä 2000-luvulla, ihan professoritasolla. Fyysiikko Kari Enqvist on arvostellut ilmeisen kärkkäästi filosofiaa ja filosofi Juha Himanka taasen kyseenalaistanut luonnontieteiden ylimielisyyttä ehdottomana totuutena, joka ei toistaiseksi ole pystynyt vastaamaan kysymyksiin, mitä ovat esimerkiksi tietoisuus tai aika? On lohduttavaa tietää, että olemme kasa hiiltä ja vettä, mutta ihminen tarvitsee jostain syystä jonkinlaisen kokemuksen merkityksellisyydestä, motivoituakseen elämään ja lisääntymään. Siihen ei tieto pelkistä hiilimolekyyleistä ja atomeista juuri auta.

Huoli perusopetuksen luonnontieteellistymisestä osui myös silmään. Onko oppikirjojen anti liian eksaktiin luonnontieteiden faktoihin keskittynyttä, jossa elämänkatsomus, filosofia, historia ja kulttuuri ovat eriytetty omaksi tieteenhaaraksi vuosilukuineen ja faktoineen?

Mihin filosofinen keskustelu on hävinnyt mediassa?

Kirjoituksessa nousee esille esimerkiksi se, mihin on hävinnyt ammattifilosofien osallistuminen julkiseen keskusteluun? Syitä pohditaan. Yhdessä asiassa kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä; keskustelujen pintapuolistuminen, kärsimättömyys ja hektisyys ovat laajaan tutkimukseen pohjautuvalle ja monia kuvakulmia pyörittelevälle filosofialle ilmeinen haaste. ”Pitäisi antaa aikaa. Sitä ei ole.” Muotoilee toimittaja osuvasti Sara Heinämaan ajatukset. ”Median lähes hysteeriseksi kasvanut nopeus on aika lailla katastrofi ajattelun kannalta.”

Thomas Walgrenin kommentti vie myös sanat suustani: ”Me toivotaan, että asiat eivät olisi niin monimutkaisia. Me toivotaan, että joku tulisi ja kertoisi meille.” Psykologisesti on ymmärrettävää, että halutaan helppoja ja nopeita ratkaisuja. Mutta kun niitä ei ole. Näin asia kiteytetään artikkelissa. Mitä tuohon voisi enää lisätä?

Kysyisin ennemminkin, mitä on tapahtunut? Onko filosofian uskottavuus ehkä jokseenkin romahtanut? Ainakin kun seuraan herkällä korvalla ihmisten kommentteja, huokuu turuilla, toreilla ja kotisohvilla ajatus, että filosofia on ikään kuin ”pippelinpyörittelyä.” Tai ei enää jakseta kuormittavan ja hektisen arjen keskellä pohtia mitään monimutkaista. Aivot kai vain tarvitsevat kaiken suorittamisen vastapainoksi lepoa ja hömppää. Onko filosofia muuttunut vai uuden arvomaailman myötä ihmisten tarpeet muuttuneet? Ehkä nykyajan individualistisessa kulttuurissa haetaan nopeita hyötyjä itsen kehittämiseen ja onnen saavuttamiseen, kuten Ahlrothin kirjoituksessakin todetaan. Ehkä filosofia täytyy vaan nykyään annostella mausteena ihmisten arkiruokaan, välipaloihin ja sohvaperunoiden sipsipusseihin.

Itseopiskelun sudenkuoppa

Sitten päästään myös aiheeseen, joka osuu omaan missiooni. ”Viime aikoina on kuitenkin nähty, miten itsenäisen ajattelemisen eetos on johtanut ongelmiin.” Tuumaa Ahlroth. Ihmisen omaa elämää koskevat syvälliset kysymykset, eettinen pohdinta arvoista ja merkityksestä, on kehystetty hyvinvoinnin ja kehittymisen kielellä self helpiksi.” Hän jatkaa.

”Uusi media ja some on antanut kaikille mahdollisuuden esiintyä asiantuntijoina.” Toteaa taasen Ilkka Niiniluoto.

Tuomas Nevalinna lähenee niin ikään kuumaa pistettä. ”On rokotekriittisiä, jotka sanovat että ’do your own research.’ He näennäisesti toteuttavat sen valistuksen täysi-ikäisyyden vaatimuksen, että ajattele itse, tutki itse.”

Filosofit ovat rohkaisseet ihmisiä ajattelemaan ja olemaan kriittisiä, mutta miten tässä näin kävi? 

Mitä meni valistuksessa pieleen? 

Näyttelyni THiNK! – Ajatteleminen ei vaadi tutkintoa, keväällä 2018, rohkaisi ihmisiä itseopiskeluun, perspektiivin laajentamiseen ja sitä kautta ajattelun järkeistämiseen. Että sivistystä ja älykästä ajattelua ei vain ulkoistettaisi tutkinnon suorittaneille ja sorruttaisi lyhytnäköiseen ja puutteellisen tiedon varassa mouhuavaan älämölöön kansan keskuudessa. Siihen tähtää osaltaan myös suomalaisen perusopetuksen ja koulutuksen sivistystyö.

Peruskoulun opetussuunnitelma on myös muuttunut ulkoa opettelusta tiedon etsimiseen ja sen soveltamiseen käytännössä; opettamaan oppilasta ajattelemaan itse, autoritäärisen sanelun ja tiedon pänttäämisen sijaan. Koekysymysten mitä? sijaan kysytään enenevissä määrin miksi? Toisin sanoen, tiede ja filosofia ovat lähentyneet toisiaan. 

Ehkä sivistyksen ja itseopiskelun valistus tarvitsee kuitenkin vielä hiontaa.

Ehkä seuraava näyttelyni onkin nimeltään THiNK! – Ajatteleminen ei vaadi tutkintoa – se vaatii järkeä.

Sitä ennen kuitenkin paneudutaan mustavalkoiseen ajatteluun huhtikuun näyttelyssä JOKO TAI vai SEKÄ ehkä, 6.-30.4.2021, Keskus Galleria, Tampere. Siitä lisää tuonnempana 😉